Hidassyöttöyritelmiä
Sen jälkeen, kun kävi selväksi (noin 15 vuotta sitten), että pyöröpaalia ei voi pitää vapaasti saatavilla poneilla ja suomenhevosilla, olen kokeillut lukuisia erilaisia tapoja järjestää ruokinta lajinmuokaisella tavalla. Hevoset tulisi joutua näkemään vaivaa heinää etsiessään, syömisen tulisi kestää pitkään ja syömisessä ei saisi tulla yli neljän tunnin taukoja. Varsin hankalaa toteuttaa muulloin kuin laidunkaudella näissä savipelto-olosuhteissa.
Hidassyöttöverkot ovat olleet pääasiallinen apuni. Kokeilin mm. pyöröpaalin käärimistä hidassyöttöverkkoon, mutta edes kaksi päällekkäistä hidassyöttöverkkoa ei hidasta ahnetta shettistä tarpeeksi. Puihin ja rakenteisiin ripustetut pienemmät heinäverkot ovat olleet toimivampia. Pitkään talviruokintakausi sujui seuraavasti: kahdesta kolmeen ruokintakerralla heinät menivät hidassyöttöverkkoihin, ja lopuilla kahdesta kolmeen kerralla heinät ripoteltiin laitumiin ympäriinsä laajalle alueelle. Ruokintakertoja oli viisi, heinät jaettiin kolmesti. Ajastinportti laski hevoset seuraaville heinille neljän viiden tunnin välein. Näin niiden on pakko liikkua heinien luokse. Laitumissa on muutenkin pensaita ja puita tutkittavaksi ja nurmeakin hevoset kaivavat esiin lumen alta. Tämä on toiminut hyvin, mutta ongelmana on ollut pakkaskaudella verkon jäätyminen kivikovaksi, kun se ensin kostuu hevosen syljestä. Tällöin syöminen muuttuu jo liiankin haastavaksi. Ripustetusta verkosta syöminen ei myöskään ole hevoselle luontainen ruokailuasento ja voi aiheuttaa lihaskipuja ja toispuolisuutta.
Muilta osin käytäntö on edelleen sama, mutta nyt heinät jaetaan kolmeen neljään eri tarhaan tai laidunlohkoon ja ajastinportit aukeavat kolmen neljän tunnin välein. Heinät ripotellaan pääasiassa maahan - kiville ja kannoille ympäritarhoja, lumelle laitumiin. Verkkoja käytetään enää heinälle vain sulakelien aikaan.
Viimeisin muutos ruokintaratkaisuissa on katetut laatikot heinälle ja oljelle. Ne on rakennettu uusiotavarasta eli erilaisista purkukohteista ja rakennustyömaaylijäämästä kerätyistä materiaaleista. Pohjana niissä on entisestä viljakuivurista poistettua reikäpeltiä tuuletuksen vuoksi, olki ei pääse keräämään kosteutta ja pysyy maittavana. Isojen tarhassa oleva heinähäkki saa jossain vaiheessa myös katoksen, jotta olkea voi pitää koko ajan saatavilla.
Osa korsirehusta on aina olkea, jota on kiva pureskella ja joka täyttää vatsaa, mutta sisältää hyvin vähän ravinteita, ei juuri lainkaan sokereita, siis oivaa laihdutusruokaa. Lisäksi talvikaudella tarhoihin viedään epäsäännöllisesti kerppuja (kuivattuja lehtipuiden lehtioksia) ja kokovartena kimpuissa kuivattuja villivihanneksia (nokkosta, maitohorsmaa, mesiangervoa, siankärsämöä) sekä haavan, pajun rankoja sekä ja havupuiden oksia kaluttavaksi. Metaboliaongelmien takia aasi ja pikkuponit laiduntavat pääosin erittäin vähäheinäistä luonnonniittyä, jonne kertyy pihatolta matkaa puolisen kilometriä. kavioikkaiden vointia seurataan jatkuvasti ja laitumeen pääsyä rajoitetaan tarvittaessa.
Kasvukaudella eli kesäaikaan hevoset saavat tarvitsemansa kokonaisuudessaan laitumista. Pihattorakennuksissa on sateelta suojassa suolakivi ja kivennäiskivi, varmistamassa riittävän kivennäis- ja hivenaineiden saannin.
Vesiastiat ovat rakennusten lähellä tarhoissa, kylmään aikaan niissä on sulanapito sähkövastuksella.
Hidassyöttöverkot ovat olleet pääasiallinen apuni. Kokeilin mm. pyöröpaalin käärimistä hidassyöttöverkkoon, mutta edes kaksi päällekkäistä hidassyöttöverkkoa ei hidasta ahnetta shettistä tarpeeksi. Puihin ja rakenteisiin ripustetut pienemmät heinäverkot ovat olleet toimivampia. Pitkään talviruokintakausi sujui seuraavasti: kahdesta kolmeen ruokintakerralla heinät menivät hidassyöttöverkkoihin, ja lopuilla kahdesta kolmeen kerralla heinät ripoteltiin laitumiin ympäriinsä laajalle alueelle. Ruokintakertoja oli viisi, heinät jaettiin kolmesti. Ajastinportti laski hevoset seuraaville heinille neljän viiden tunnin välein. Näin niiden on pakko liikkua heinien luokse. Laitumissa on muutenkin pensaita ja puita tutkittavaksi ja nurmeakin hevoset kaivavat esiin lumen alta. Tämä on toiminut hyvin, mutta ongelmana on ollut pakkaskaudella verkon jäätyminen kivikovaksi, kun se ensin kostuu hevosen syljestä. Tällöin syöminen muuttuu jo liiankin haastavaksi. Ripustetusta verkosta syöminen ei myöskään ole hevoselle luontainen ruokailuasento ja voi aiheuttaa lihaskipuja ja toispuolisuutta.
Muilta osin käytäntö on edelleen sama, mutta nyt heinät jaetaan kolmeen neljään eri tarhaan tai laidunlohkoon ja ajastinportit aukeavat kolmen neljän tunnin välein. Heinät ripotellaan pääasiassa maahan - kiville ja kannoille ympäritarhoja, lumelle laitumiin. Verkkoja käytetään enää heinälle vain sulakelien aikaan.
Viimeisin muutos ruokintaratkaisuissa on katetut laatikot heinälle ja oljelle. Ne on rakennettu uusiotavarasta eli erilaisista purkukohteista ja rakennustyömaaylijäämästä kerätyistä materiaaleista. Pohjana niissä on entisestä viljakuivurista poistettua reikäpeltiä tuuletuksen vuoksi, olki ei pääse keräämään kosteutta ja pysyy maittavana. Isojen tarhassa oleva heinähäkki saa jossain vaiheessa myös katoksen, jotta olkea voi pitää koko ajan saatavilla.
Osa korsirehusta on aina olkea, jota on kiva pureskella ja joka täyttää vatsaa, mutta sisältää hyvin vähän ravinteita, ei juuri lainkaan sokereita, siis oivaa laihdutusruokaa. Lisäksi talvikaudella tarhoihin viedään epäsäännöllisesti kerppuja (kuivattuja lehtipuiden lehtioksia) ja kokovartena kimpuissa kuivattuja villivihanneksia (nokkosta, maitohorsmaa, mesiangervoa, siankärsämöä) sekä haavan, pajun rankoja sekä ja havupuiden oksia kaluttavaksi. Metaboliaongelmien takia aasi ja pikkuponit laiduntavat pääosin erittäin vähäheinäistä luonnonniittyä, jonne kertyy pihatolta matkaa puolisen kilometriä. kavioikkaiden vointia seurataan jatkuvasti ja laitumeen pääsyä rajoitetaan tarvittaessa.
Kasvukaudella eli kesäaikaan hevoset saavat tarvitsemansa kokonaisuudessaan laitumista. Pihattorakennuksissa on sateelta suojassa suolakivi ja kivennäiskivi, varmistamassa riittävän kivennäis- ja hivenaineiden saannin.
Vesiastiat ovat rakennusten lähellä tarhoissa, kylmään aikaan niissä on sulanapito sähkövastuksella.
kuivikeratkaisuja
Tallin karsinoissa käytän puru-olki-yhdistelmää, se on vuosien saatossa osoittautunut toimivimmaksi ja ekologisimmaksi. Hamppukuivike olisi toki myös erinomaista, mutta kuljetuskustannuksineen se tulee aivan liian kalliiksi.
Pihatossa ja katossuojissa on ollut olkipellettiä (jäätyy talvella lähes yhtä pahasti kuin pelkkä puru, joten tarvitsee kokonaista olkea kaveriksi) ja purua, useimmiten aina oljen kanssa. Kokeilussa on ollut puru-olkipatjan alla puukuitu. Se on hieman paperimassan oloista kosteahkoa tavaraa, jonka imukyky on yllättävän hyvä ja jonka toivon sitovan myös pölyä. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tuo sekoitus sitten aikanaan maatuu, toistaiseksi se on ollut pari vuotta pohjassa ja kaivetaan ylös tulevana kesänä. Toki osa siitä on jo päätynyt lantalaan kesätyhjennyksen ja perussiivouksien mukana. Tätä puukuitua käytetään savimailla maanparannukseen viljelyssä, joten ainakaan se ei ole haitaksi loppusijoituspaikassa, savisella heinäpellollamme tai laitumessa.
Pihatossa ja katossuojissa on ollut olkipellettiä (jäätyy talvella lähes yhtä pahasti kuin pelkkä puru, joten tarvitsee kokonaista olkea kaveriksi) ja purua, useimmiten aina oljen kanssa. Kokeilussa on ollut puru-olkipatjan alla puukuitu. Se on hieman paperimassan oloista kosteahkoa tavaraa, jonka imukyky on yllättävän hyvä ja jonka toivon sitovan myös pölyä. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tuo sekoitus sitten aikanaan maatuu, toistaiseksi se on ollut pari vuotta pohjassa ja kaivetaan ylös tulevana kesänä. Toki osa siitä on jo päätynyt lantalaan kesätyhjennyksen ja perussiivouksien mukana. Tätä puukuitua käytetään savimailla maanparannukseen viljelyssä, joten ainakaan se ei ole haitaksi loppusijoituspaikassa, savisella heinäpellollamme tai laitumessa.
